200 loikan pooli

Matkani pohjoisella joella jäi kesken. Tässä tiivistelmä:

Jokivarteen lasketeltuamme ensimmäinen tapaamamme ihminen oli kalastuksenvalvoja. En ole joutunut näyttämään lupia lähes ikinä.
"Luvat, todistukset, piljetit, ansioristit jne, kiitos", sanoi Nikolai, nykyinen suosikkini valvojien joukosta. Nikolai on hyvä. Antoi vinkit ja kertoi tarvittavan, mutta jätti tarpeeksi kalastajan oman taidon varaan.

Ilta alkoi jo hämärtyä kun keinuimme kanjonin reunoja kohti toinen toistaan komeampia pooleja. Tomi sai kiinnityksen kalaankin. Itse sinkoilin heittosiimaa pimeyteen onnen purskahdusten ja vahvan itseluottamuksen saattelemina. Kalankin väitin jo kerran iskeneen.
"Kiinni, irti, perkele!"
"Melko mielenkiintoista nähdä aamulla mihin olemme heitelleet. Odotan aamua niinkuin Kindermunan avaamista", sanoin.

Pikkuhiljaa jatkoimme kapenevaa joenuomaa ylävirtaan, kunnes kevyessä aamun kajossa kangasteli täydellisen näköinen koskenniska.
Minun vuoroni korkata.

Kymmenen metrin päässä rannasta häämötti klassinen jokaniskan heittokivi.
Lähestyin sitä varmoin mutta pimeässä varovaisin lapsenaskelin.
Ei riittänyt varovaisuus, kun jo muutaman askeleen päässä tajusin olevani matkalla kohti vedenpintaa korkeuhyppytyylillä, töppöset kohti taivasta.
"Tässä ei hyvin käy", ehdin ajatella.

Puolen metrin veteen selälleen putoaminen ei anna juurikaan mahdollisuuksia selvitä kastumatta, varsinkaan kun olet virittäytynyt (juuri hankittuihin) vyötärömallin kahluuhousuihin.

Euroopan tasollakin kuuluisa hidas ajatuksenjuoksuni liikahti tässä hirmuisessa hätätilanteessa hätkähdyttävän nopeasti ja yhtäkkiä pitelin itseäni yhdellä kädellä sillassa kuten vain seinäjokinen painija sen osaa tehdä, toisella kädellä koko ajan kaverin lainavapaa varjellen.
Kolmipistevaakani päätarkoitus oli toki kännykkäni varjeleminen. Olen toistuvasti tyhmä ja pidän sitä taskussa kahlatessani.


Mutta ei riittänyt käden mitta.
Kännykälle kävi joogan ansiosta hyvin mutta alakerran alusvaatetuksen kosteusprosentille ei.

Veteen pudotessa ei kannata olla virittäytynyt kolmesenttisiin lampaanvillaimitaatio-pöksyihin.
Alusvaatetukseni painoi pikapikaa kolmatta kiloa.
Pari kiloa sain puristeltua pikaisesti pois, mutta melko kostea olo jäi. Päänahan sisusta kuitenkin kuumotti.

Päätettiin tehdä tulet heti kun pakaroita alkaisi paleltaa liikaa.
Hätätilannepäätöksestä ei mennyt kuin muutama minuutti kun Tomi alkoi viittoa joelta selkäni taakse.
Parinkymmenen metrin päässä seisoo jokitörmällä aamun kajoa vasten rauhallisesti vastaileva ukko jonka takana koivikon peittävä savupatsas. Mistäs tämä ilmestyi?
Törmän takana oli norjalaisten lohestajien leiri jonka keskellä juhannushenkinen kokko.
Joskus näinkin.

Pari kilometriä päätettiin jatkaa ylävirtaan.
Joki oli pitkän pätkää melko matalaa ja pomppuista, mutta päättäväisesti matkasimme kohti kartalta bongattua selkeää laajentumaa.
Viimeinen kilometri paljastui sellaiseksi pajuviidakoksi että en ole vastaavaan koko perhokalastusurallani törmännyt.
Kahden vavan kanssa samoilu läpi viikatetta vaativan pajukon saa väsyneen miehen kiroilemaan niin että amerikkalaisessa dokumentissa nauhalta kuuluisi pelkkää piippausta.

Mutta kyllä kannatti.
Viidakon loputtua edessämme oli puolen kilometriä kuvankaunista lohipoolia: matalan kosken jälkeinen monttu ja sitä seuraava pitkä niva. Hrr..

Eipä aikaakaan kun ensimmäinen asukas paljasti itsensä. Ja sitten toinen ja kolmas ja..
Pooli oli pullollaan lohia. Kaloja kimpoili kolmensadan metrin matkalla kahden tunnin aikana lähemmäs kaksiSATAA kertaa. Toki monet loikista olivat samojen lohien, mutta peijooni vieköön, oli niitä eri kokoisia ja erinäköisiäkin kymmeniä.

Ja kaikkea koitettiin perinteisistä lohiperhoista surffilautoihin ja nymfeihin, mutta kaikki olivat lopulta lähinnä ohiperhoja.
Ei tärpin tärppiä, ei edes sellaista jota olisi itselleen tärpiksi voinut valehdella.
Epätodellinen tilanne.
Toki kuulin matkalla kahdelta vastaantulleelta norskilta että "ylävirrassa oli sellainen pooli jossa kalat hyppivät koko ajan mutta mihinkään ne eivät ota".
Epäilin silloin että eivät osanneet asiaansa. En epäillyt enää.

Lähimpänä väsytystä olin kun noin kuuden kilon kolli ponkaisi kohti taivasta niin että heittosiimani jäi metrin korkeuteen saakka kiinni kalan vatsaevään.
Oliko minulla siis kala siiman päässä?

Ei siis tullut mitään vaikka kaikki keinot koitettiin.
Lohi 6 - kalastaja 0, reput selkään ja kohti kotia. Mutta kaikki poolit kalastaen ja niitä auringonvalossa ihastellen.

Komeita olivatkin ja aikalailla sellaisia mitä lähes pilkkopimeässä arvelimmekin.
Paitsi...se loistava ränni johon käytin lähes puoli tuntia ja jossa kala iski. Vettä 15cm eikä MITÄÄN mahdollisuutta että siinä olisi koukkuun tarttunut muuta kuin maapallo.

Näin jatkettiin, kuvia otettiin ja kalatkin saatiin.
Loppu hyvin ja lähes kaikki ihan hyvin :)