Lohikausi oli jo katollaan, mutta...lähdin vielä kerran perse mossen puikottamisesta puutuneena harjoittelemaan perhon heittoa kolmen luvan verran. Ja perkeleitähän siellä tapahtui: Suomen ja Norjan rajavirralla ( ja jumalankiitos Ruotsi ei pääse hämmentämään näitä hommia, muuten kalastukseen liittyvistä asioista järjestettäisiin niin monta "möötteä" että pienimmätkin sintit ehtisivät kuolla vanhuuteen ennenkuin yksikään paatti tai perhostelija pääsisi kilpailupaikoille!) oli varalleni pirullinen psyykettä nakertava suunnitelma..
Ensimmäisellä luvalla perhoa nakersi muutama meritaimen, joista en kyennyt rantauttamaan yhtäkään. Joku ehkä olisi pystynyt.
Kakkospäivänä solmin perukkeen päähän helkkarin pitkäsiipisen "Green Monkeyn", jonka uskoin imitoivan mahdollisimman hyvin taimenten herkkupalaa - tuulenkalaa...taimenkalassa kun olin.
Mutta montaakaan ketaa en ehtinyt virkkaamaani kapistusta virtaan viskaamaan, kun jo vapa notkahti niin, että tiesin olevani lohen kanssa kilpasilla. Isku ei ollut kova, mutta sen verran tuhti, että tiesin, että tämä silakka ei tule heti pintaan kuten taimen. Pari hellää puristusta, rautaisempi tukistus ja...sitten mentiin.. 100m niin etten ehtinyt askelta ottaa. Tässä vaiheessa uskoin että kyseessä ei ollut alle kympin kala, mutta kun kilpakumppanini pysähtyi nätisti ja alkoi uida kohti niin että jouduin vatkaamaan waterworksin huomattavan laajaa kelaa niin pikaisesti että moulinexin munanvatkaajat olisivat kateellisia, oletin että peruskymppi kalahan siellä.
Tällöin olin vielä rento ja rauhallinen. Onhan noita jokunen saatu. Kala jäi pikku monttuun köllöttelemään ja sytytin rennosti pöllin...
Mutta seuraavaan en ollut varautunut: noin 30m minusta ponkaisi kohti taivasta täysin varoittamatta IHAN mahottoman kokoinen monni (20kg - ja sen lupaan!), joka alkoi loikkansa jälkeen painaa alavirtaan sellaista vauhtia, että perhokalastajaa pelotti. Ensi reaktio oli ottaa kelasta kämmenellä kiinni, mutta kun sillä ei ollut mitään vaikutusta kulkuun, käänsin jarrua kireämmälle...ja taas kireämmälle...ja sitten täysille...ja lopuksi puristin siimaa vielä vapaan kiinni käsivarrella. Olin varma että sinne menee, mutta jostain syystä mötkö pysähtyi (kun pohjasiiman alta paistoi jo kelan musta pohja).
Niille sijoilleen jäi ja jumputteli hetken aikaa. Ja hetken haukkomisen jälkeen päätti lähteä kohti. Tämän spektaakkelin aikana olin ehtinyt liikahtaa 100m suunnittelemaani rantautuspaikkaan ja päättänyt, että takaisin lasken, kun olen mitannut - vaikka olisikin ollut ylivertainen ennätyskalani.
Ja taas tultiin kohti. Hitaasti, rauhallisesti. Viitisen kertaa kävi pinnassa - sykettä nostamassa. 50metriin malttoi tulla. Ja minä arvoin, että pitääkö jarrua helpottaa... Siinä miettiessäni päätti monnipappa kääntää (taas) pyrstön ylävirtaan ja ponkaista sellaiseen kiitoon, että jarru ja vissyn takki olivat kärähtää ihan samaan aikaan. 200m ja seis. Sitten muutama mahoton rynkytys...ja tuttavuutemme oli ohi..
Ja silloin mies itki. Ja itki henkisesti valtoimenaan. Mutta ei kauaa, koska tajusi, että oli kokenut jotain sellaista mitä monikaan perhokalastaja ei pääse koskaan kokemaan.
Mutta...koska perhokalastajakin on ahne paskiainen - lähdin vartin päästä viskomaan samaa liuhaketta samoille seuduille...ja eipä aikaakaan, kun perhoa vietiin 100m ihan samalla tavalla kuin hetki sitten.. Tätä herkkua kesti maksimissaan minuutin verran. Ja sitten kesken katoamisen, siima vain löystyi.. Kun tämä kala otti, ajattelin että "ei voi olla totta" ja kun se pääsi irti...mielessä kävi "ei VOI olla totta!!!" Mutta hetken päästä hymyilin jälleen ja ajattelin että: "EI VOI OLLA TOTTA - kiitos kaikesta!" :-)
Lohen kalastus (ja kaikki muukin kalastus) on tunteiden nousuvettä ja -laskuvettä. Eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti