lauantai 18. syyskuuta 2010

Muutin blogin nimeä...

...koska en ole roikkunut ihmisten takapihoilla Utsjoella enää viikkoihin. Tosin kalaakaan en ole koukutellut aikoihin. Siis edes yrittänyt.
Viime päivät ovat menneet jäniksen- ja varsinkin teeren metsästyksessä. Metsäjäniksiä ei ole liikaa jaloissa pyörinyt, mutta se kummastuttaa, että kuka perkele on istuttanut teeriä seuramme alueelle niin paljon ettei pellon reunan passissa voi rauhassa tupakkia sytytellä, kun ovista ja ikkunoista pukkaa siipiveikkoja samettikuville?

Toissapäivänä lähdin omasta mielestäni ihan hiton aikaisin teerien "hot-spottiimme", metsäsaarekkeeseen pienehkön pellon keskelle. Ajoin köyhänmiehen maasturillani pellolle viemään asiaankuuluvat romppeet kilpailupaikalle. Olin heti ajaa poikateeren päälle lähes pilkkopimeällä pellolla. Tällä linnulla oli kyllä ollut nokialainen pirisemässä suhteellisen aikaisin.
Auto takaisin base-campiin ja pellonreunaan asettelemaan kuvia. Ja eikös nokan edestä ponkaissut kolme tyttöä lentoon niin läheltä, että meinasin paskoa pussihousuihini.

Tässä se sitten oli tämän aamun parvi, ajattelin ja istahdin reppujakkarani päälle arpomaan, että näinköhän edes kyyhkyt kävisivät moikkaamassa. Eivät käyneet.

Mutta koska olin ahterini pellonreunaan raahannut, päätin alkaa suhauttelemaan posket lommolla, kuten teeret vain sen tekevät (ja ainoastaan siitä syystä että teeripillini oli tehnyt jokasyksyisen katoamistempun). Jossain täytyy olla teeripillien hautausmaa, tai ainakin -löytötoimisto.
No ihan karseaa päristystähän se oli, koska en ollut koskaan kyseistä toimintaa edes harkinnut.
Mutta nyt se on todistettu - teeri on yhtä tyhmä kuin hauki! En nimittäin ehtinyt viittäkään minuuttia pihistä, kun jo kuulin teeren räpistelyn selkäni takana. Musta lintu vaappui 30m selkäni takana ja arpoi että ovatko mustat läntit sänkipellossa lajitovereita vai ittensä perkeleen, metsästäjän, pirullinen ansa.
Vaikka hämmästykseni oli valtaisa, tajusin hetken nieleskelyn jälkeen ampua suhisijan alas. Teerikausi oli avattu.

Kello oli noin 6:30 ja olin taas varma, että kaaveet kannattaa koota kainaloon ja suunnistaa kohti kotia. Mutta tästähän se sirkus vasta alkoi.
Ehdin juuri istahtaa jakkaralleni, kun toinen lintu räpisteli itsensä selkäni takana olevaan kuuseen. En nähnyt sitä, vaikka kuinka kaulaani venyttelin ja jatkoin pellon kyttäämistä pulssin noustessa keski-ikäisen maksimilukemiin.

Mutta sitten alkoi elämäni teerisirkus. Ensin korvani juuresta pauhasi peltoon mahdottoman kokoinen kukko. Jäi liian kauas, enkä edes miettinyt ampumista. Katselin vain, kun pappa popsi ohranjyviä sellaiseen tahtiin, että lähipetäjässä aterioinut tikkakin olisi ollut kateellinen, jos olisi ehtinyt oman puuhastelunsa ohessa peltoon katsella.
Muutaman hetken päästä pellon alkuperäisen aterioijan takaa liihotteli enempää ihmettelemättä kuvilleni kaksi kukkoa lisää. Majesteettisen ylväästi, toistasataa metriä liidellen. Ja pellon isomies päätti liittyä seuraan.
Siinä ne nytkyttelivät niskojaan, päällikkö ja kaksi opetuslasta. Ja minä vain katselin.

Tämä ei kuitenkaan vielä saanut minua huutamaan lisähappea. Mutta se sai, kun teerikukkoja alkoi liitää eteeni muiden seuraksi muutaman hetken välein joka ilmansuunnasta. Eivät tulleet parvena, eivätkä pareina, vaan minuutin välein yksittäisinä liihottelijoina. Ja yhdeksän niitä tuli. Peltoon. Ja kaupan päälle toinen mokoma selkäni taakse kuusiin ja mäntyihin ja koivuihin. Ja minä vain katselin, vaikka olisin voinut ampua lähes jokaista lintua. Ja katselin pitkään

Olisin voinut nautiskella näiden 20m - 40m päässä aterioivien lintujen seuraamisesta pidempäänkin, mutta tämä hyvä päättyi siihen, että ystäväni Gustavo Thöni oli päättänyt jättää rusakon kiusaamisen sikseen ja pyyhkäisi pellolle pölähdyttämään siipiniekat ympäri pitäjää.

Tänä täivänä minusta tuli taas monella tavoin parempi metsästysihminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti