Olin tänään metsällä. Melkoisen kummallinen päivä oli:
Ensin törmäsimme ilveksen jälkiin rusakon jälkiä seuratessamme. Sitten hangesta pilkotti jäniksen käpälä, minkä jatkona oli ainoastaan kankku ja pala alaselkää. Ilveksen jääkaappi. Emo lähti töihin ja jätti koulusta tuleville lapsille pöperöä pöytää. Emme löytäneet mikroa, emmekä viestiä.
Sitten ystäväni Kusti jahtasi pitkäkorvaa pitkän pätkän ympäri pitäjää. Kusti on pieni beagle jolla on suuri sydän. Mutta iso sydänkään ei meinaa auttaa aukeiden metrisessä lumessa. Perässä silti pysyttiin. Ei kuitenkaan niin lähellä, että Gustavo olisi pystynyt pelastamaan jänistä kilpailevan metsästäjän halpamaiselta hyökkäykseltä. Kesken kiivaan ajon iski nimittäin koukkunokka kanahaukka rusakon niskaan keskellä peltoa ja -täyttä laukkaa. Pitkät painit, lumi pöllysi, mutta jänis pääsi livahtamaan karkuun. Ei kuitenkaan selvinnyt pupu, vaan löytyi tunnin päästä kuolleena keskeltä metsää. Ei ole tylsä harrastus tämä ;)
torstai 6. tammikuuta 2011
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Sattumisia ja tapahtumia
Taas sattui ja tapahtui.
Olin lähdössä ammuskelemaan sinnepäin minne jänikset juoksentelevat, kun puhelin soi.
7:52 ja vieras numero. En siis vastannut. Mutta kun jätti vastaajaan viestin, en voinut enää viitata kintaalla.
"Halmelahti lumensiirto, jne....Joudutaan siirtämään autonne hinurilla, kun se on siirtokyltin alaisella alueella"! Aaaaargh!!!!
Luuri kouraan ja pikapuhelu Halmelahdelle. "Älä saatana siirrä sitä kärryä. Olen jo haulikko selässä ja siellä 10min päästä!" Tämä oli ok. Hieno mies, Halmelahti.
Eikä muuten puhunut paskaa. Hämeenkatu oli täynnä karhuja, traktoreita ja siwan kokoisia kuorma-autoja. Ja minun ameriikanfoordini oli reppana ainoa kärry joka niitä jättiläisiä pidätteli.
Sen sanon, että kun Lahden kaupunki päättää antaa lumelle kyytiä, se tehdään tyylillä!
Mutta minulla on pikku käytännönpilaani hyvä syy: olin kipeänä, enkä liikahtanut auton suuntaan kolmeen päivään.
Halmelahti sanoi, että laittavat kyltit 48h ennen operaatiota.
En voinut tietää. En ole selvännäkijä.
Ja tapahtuipa niinä päivinä...kun asuin maamme pääkaupungissa, Munkkiniemessä (jäljempi on siis edellisen kaupunginosa, ei maamme pääkaupunki):
Hirmuinen kuolemantauti-epidemia oli vallannut Munkkiniemen ja minut siinä ohessa. Kuusi päivää epätietoisuutta elämän jatkumisesta. Mutta kun maltoin levätä ja hörppiä tarpeellisen määrän finnrexiniä, sain tuolta kavalalta taudilta niskat taitettua.
Kuusi (6) pitkää päivää siinä meni.
Kun tämän jälkeen pompsahtelin gasellimaisin askelin kohti työsuhde-datsuniani, aloin hyperventiloida havaittuani menopelini kadonneeksi.
Mitä v....a?!!
Koluttuani kaikki neljä katua joille olin aina jättänyt auton yöpuille, olin varma että sitä puretaan jo Tallinnan satamassa. Siis osiin. Olinkin juuri soittamassa paikalliselle sheriffille virka-apua saadakseni, kun silloin vielä leikkaamattomat silmäni havaitsivat naapurikadulla valkoisen kyltin, jossa kehotettiin siirtämään autot ennen aamua, tai ite piru pääsisi irti ja paikallinen Halmelahti laitettaisiin asialle.
Helsingissä ei ole aikaa soitella ihmisille. Siellä piirretään puhelinnumero kylttiin.
Heureka!
"Kyllä joo, kyseinen auto on siirretty sille ja sille kadulle" Melkein KILSAN päähän!!!!!!
Leikatutkaan silmäni eivät olisi nähneet niin kauas. En ole siis ennustaja - enkä teräsmies.
Helsingin kaupunki muisti myös sakottaa minua koska olin syyllistynyt flunssaan.
Lahti on kaikessa suhteessa Helsinkiä halvempi kaupunki.
Olin lähdössä ammuskelemaan sinnepäin minne jänikset juoksentelevat, kun puhelin soi.
7:52 ja vieras numero. En siis vastannut. Mutta kun jätti vastaajaan viestin, en voinut enää viitata kintaalla.
"Halmelahti lumensiirto, jne....Joudutaan siirtämään autonne hinurilla, kun se on siirtokyltin alaisella alueella"! Aaaaargh!!!!
Luuri kouraan ja pikapuhelu Halmelahdelle. "Älä saatana siirrä sitä kärryä. Olen jo haulikko selässä ja siellä 10min päästä!" Tämä oli ok. Hieno mies, Halmelahti.
Eikä muuten puhunut paskaa. Hämeenkatu oli täynnä karhuja, traktoreita ja siwan kokoisia kuorma-autoja. Ja minun ameriikanfoordini oli reppana ainoa kärry joka niitä jättiläisiä pidätteli.
Sen sanon, että kun Lahden kaupunki päättää antaa lumelle kyytiä, se tehdään tyylillä!
Mutta minulla on pikku käytännönpilaani hyvä syy: olin kipeänä, enkä liikahtanut auton suuntaan kolmeen päivään.
Halmelahti sanoi, että laittavat kyltit 48h ennen operaatiota.
En voinut tietää. En ole selvännäkijä.
Ja tapahtuipa niinä päivinä...kun asuin maamme pääkaupungissa, Munkkiniemessä (jäljempi on siis edellisen kaupunginosa, ei maamme pääkaupunki):
Hirmuinen kuolemantauti-epidemia oli vallannut Munkkiniemen ja minut siinä ohessa. Kuusi päivää epätietoisuutta elämän jatkumisesta. Mutta kun maltoin levätä ja hörppiä tarpeellisen määrän finnrexiniä, sain tuolta kavalalta taudilta niskat taitettua.
Kuusi (6) pitkää päivää siinä meni.
Kun tämän jälkeen pompsahtelin gasellimaisin askelin kohti työsuhde-datsuniani, aloin hyperventiloida havaittuani menopelini kadonneeksi.
Mitä v....a?!!
Koluttuani kaikki neljä katua joille olin aina jättänyt auton yöpuille, olin varma että sitä puretaan jo Tallinnan satamassa. Siis osiin. Olinkin juuri soittamassa paikalliselle sheriffille virka-apua saadakseni, kun silloin vielä leikkaamattomat silmäni havaitsivat naapurikadulla valkoisen kyltin, jossa kehotettiin siirtämään autot ennen aamua, tai ite piru pääsisi irti ja paikallinen Halmelahti laitettaisiin asialle.
Helsingissä ei ole aikaa soitella ihmisille. Siellä piirretään puhelinnumero kylttiin.
Heureka!
"Kyllä joo, kyseinen auto on siirretty sille ja sille kadulle" Melkein KILSAN päähän!!!!!!
Leikatutkaan silmäni eivät olisi nähneet niin kauas. En ole siis ennustaja - enkä teräsmies.
Helsingin kaupunki muisti myös sakottaa minua koska olin syyllistynyt flunssaan.
Lahti on kaikessa suhteessa Helsinkiä halvempi kaupunki.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Laihduttaminen on kevyttä
Olen laihtunut. 5,5kg. Uhosin kadottavani 10kg. Ja sen teen. Mutta 5,5kg kuukaudessa on mielestäni ihan ok.
Aiemmin minulla oli ongelma läppärin kanssa. Ei pysynyt mahalla ja kapistusta oli vaikea lukea kaulalta ikänäön takia, mutta kun laihdutin, pysyy kauempana ja on stabiili. ja hengittäminen helpottui, kun lähti muutama kilo kurkulta..
Aiemmin minulla oli ongelma läppärin kanssa. Ei pysynyt mahalla ja kapistusta oli vaikea lukea kaulalta ikänäön takia, mutta kun laihdutin, pysyy kauempana ja on stabiili. ja hengittäminen helpottui, kun lähti muutama kilo kurkulta..
Muutosten keskellä
Joudun tuottamaan pettymyksen.
Minulla ei ole mitään Jutta Urpilaiseen liittyvää (vaalit tulee - Jutta on hiljaa) sanottavaa, eikä Räsäsmi-aiheita (Päivi on hiljaa, koska tulee vaalit). Beanismikin on pannassa, koska sain ne sakkokaksoset ja joudun köröttelemään mummojen seassa sulavasti rallattelevien autoilijoiden kiusana. Ei saa hölmöillä - ei edes vahingossa, tai tulee penaltti.
Näistä kaikista pyydän nöyrimmin anteeksi.
Mutta kun nyt katselen Yle:n ykköseltä "Tauno Tukevan Sotaa", tuli (taas) mieleeni se kuinka olisinkaan halunnut elää isoisäni Jalon elämän.
Jalmari syntyi 1900-luvun alkupuolella ja kuoli sen lopulla. Kuinka paljon maailma muuttuikaan hänen elinaikanaan!
Jalmari näki Suomen(kin) muuttuvan hevosyhteiskunnasta nettiyhteiskuntaan kaikkine krumeluureineen.
Tuli autoja, televisioita, kuulentoja, päällystettyjä teitä, kaupungistumista, teollistumista, peruskouluja, bisnestymistä, tietokoneita, internettiä, jne.
Voiko maailma koskaan enää muuttua yhtä paljon kuin 1900-luvun aikana? Jos muuttuu, niin tulemme elämään perin kummallisessa maailmassa.
Tänään kyseiset eivät ihmetytä enää pätkääkään.
Nykyään suurin ihmettelyn aihe on se, että miten järkevähköt ihmiset voivat katsoa Salattuja Elämiä kuolematta myötähäpeään..
Minulla ei ole mitään Jutta Urpilaiseen liittyvää (vaalit tulee - Jutta on hiljaa) sanottavaa, eikä Räsäsmi-aiheita (Päivi on hiljaa, koska tulee vaalit). Beanismikin on pannassa, koska sain ne sakkokaksoset ja joudun köröttelemään mummojen seassa sulavasti rallattelevien autoilijoiden kiusana. Ei saa hölmöillä - ei edes vahingossa, tai tulee penaltti.
Näistä kaikista pyydän nöyrimmin anteeksi.
Mutta kun nyt katselen Yle:n ykköseltä "Tauno Tukevan Sotaa", tuli (taas) mieleeni se kuinka olisinkaan halunnut elää isoisäni Jalon elämän.
Jalmari syntyi 1900-luvun alkupuolella ja kuoli sen lopulla. Kuinka paljon maailma muuttuikaan hänen elinaikanaan!
Jalmari näki Suomen(kin) muuttuvan hevosyhteiskunnasta nettiyhteiskuntaan kaikkine krumeluureineen.
Tuli autoja, televisioita, kuulentoja, päällystettyjä teitä, kaupungistumista, teollistumista, peruskouluja, bisnestymistä, tietokoneita, internettiä, jne.
Voiko maailma koskaan enää muuttua yhtä paljon kuin 1900-luvun aikana? Jos muuttuu, niin tulemme elämään perin kummallisessa maailmassa.
Tänään kyseiset eivät ihmetytä enää pätkääkään.
Nykyään suurin ihmettelyn aihe on se, että miten järkevähköt ihmiset voivat katsoa Salattuja Elämiä kuolematta myötähäpeään..
perjantai 3. joulukuuta 2010
Kuinka paljon voi tötteröitä inhota?
Lähdin maanantai-iltapäivänä kohti kotia. Koululta. Olen siis opiskelija.
Ajelin niin hiljaa kuin vain kehtasin. Alle kahdeksaakymppiä. Ja katosin merenkulkuopin maailmaan.Pituudet ja leveydet ja majakat..
Havahduin vasta salamaan. Mitä helevettiä?!! Siinähän se koulu...ja bussipysäkki. Voi perrrr...
Kerrankos näitä, vahinkoja. Kirosin kuitenkin, koska kupla otsassani ei olisi hyväksynyt muutakaan.
Tiistaina kaasutin samasta parkkiruudusta samoin aikein. Kohti potkupalloharjoituksia. En mietinyt enää pituuspiirejä. Ja olin varuillani, koska kohta tulisi se eilinen tötterö pirun sarvineen.
Mutta häivyin hahmottelemaan hetken päästä alkavia treenejä. Siellä olin, suurhallin keinonurmella, hetken..
Ja jum mal lau thaaaa.. taas salama! AAAARGHHHH!!!! Ei VOI olla totta.
Mutta oli.
Ja molemmilla kerroilla alle kasikymppiä. Toisella kerralla jopa lähempänä kuuttakymppiä. Ei tule sakkoja, ei.
Joka iltapäivä hiippailin kotiin ovea pikkuhiljaa raottaen, pihistäen, kunnes...7pv ensimmäisestä jumalattomasta rikoksestani - 2 kirjettä poliisilta samana päivänä. Henkilökohtainen ennätykseni! Sitä saatanoiden ja perkeleiden määrää!
Opiskelu on kallis harrastus. Ja potkupallovalmennus.
Ajelin niin hiljaa kuin vain kehtasin. Alle kahdeksaakymppiä. Ja katosin merenkulkuopin maailmaan.Pituudet ja leveydet ja majakat..
Havahduin vasta salamaan. Mitä helevettiä?!! Siinähän se koulu...ja bussipysäkki. Voi perrrr...
Kerrankos näitä, vahinkoja. Kirosin kuitenkin, koska kupla otsassani ei olisi hyväksynyt muutakaan.
Tiistaina kaasutin samasta parkkiruudusta samoin aikein. Kohti potkupalloharjoituksia. En mietinyt enää pituuspiirejä. Ja olin varuillani, koska kohta tulisi se eilinen tötterö pirun sarvineen.
Mutta häivyin hahmottelemaan hetken päästä alkavia treenejä. Siellä olin, suurhallin keinonurmella, hetken..
Ja jum mal lau thaaaa.. taas salama! AAAARGHHHH!!!! Ei VOI olla totta.
Mutta oli.
Ja molemmilla kerroilla alle kasikymppiä. Toisella kerralla jopa lähempänä kuuttakymppiä. Ei tule sakkoja, ei.
Joka iltapäivä hiippailin kotiin ovea pikkuhiljaa raottaen, pihistäen, kunnes...7pv ensimmäisestä jumalattomasta rikoksestani - 2 kirjettä poliisilta samana päivänä. Henkilökohtainen ennätykseni! Sitä saatanoiden ja perkeleiden määrää!
Opiskelu on kallis harrastus. Ja potkupallovalmennus.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Hei, olen Mutta Urpilainen
Mutta Urpilaisia on maailmassa paljon. Enemmän kuin Suomessa Virtasia. Mutta Urpilainen on asioista aina eri mieltä. Murpilainen joutui välituntijaossa väärälle puolelle. Ja sitä harmitti. Jos Mutta olisi päässyt voittajien puolelle, hän olisi asioista ihan samaa mieltä.
Onneksi Muttalla on ystävä - Einäluoma. Hän on myös asioista eri mieltä, vaikka aiemmin olikin kaikesta ihan samaa mieltä. Kutsuttakoon Einäluomaa siis EiEiEinäluomaksi. Kutsuisin Murpilaistakin samalla tavalla, mutta koska blogikirjoituksissa ei kuulemma kannata käyttää liikaa rivejä, en valitettavasti voi uhrata koko lopputilaa Murpilaiseen.
Opposiittiö on aina harmissaan. Se ei päässyt ensimmäisenä perille. Opposiittiö jäi aidan taakse huutelemaan. Ja kyllä se huutaakin.
Opposiittiö on siitä kummallinen kapistus, että se on aina eri mieltä. Ihan aina ja lähes kaikesta.
Opposiittiö ei ole joukkuepelaaja. Se ajaa aina omaa asiaansa.
Mutta opposiittiöismi ei ole Murpilaisen tai Einäluoman keksintö. Jos Ko-Ko Must tai M.Riviniemen kassinkantajat ottavat takkiin, niistä tulee opposiittiö.
Oravanpyörä.
Surullista.
Joukkueurheilua kutsutaan JOUKKUEurheiluksi siksi, että kokonaisuudet toimivat yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi.
Jos Suomi olisi joukkue, se ei voittaisi montaakaan ottelua kauden aikana.
Onneksi Muttalla on ystävä - Einäluoma. Hän on myös asioista eri mieltä, vaikka aiemmin olikin kaikesta ihan samaa mieltä. Kutsuttakoon Einäluomaa siis EiEiEinäluomaksi. Kutsuisin Murpilaistakin samalla tavalla, mutta koska blogikirjoituksissa ei kuulemma kannata käyttää liikaa rivejä, en valitettavasti voi uhrata koko lopputilaa Murpilaiseen.
Opposiittiö on aina harmissaan. Se ei päässyt ensimmäisenä perille. Opposiittiö jäi aidan taakse huutelemaan. Ja kyllä se huutaakin.
Opposiittiö on siitä kummallinen kapistus, että se on aina eri mieltä. Ihan aina ja lähes kaikesta.
Opposiittiö ei ole joukkuepelaaja. Se ajaa aina omaa asiaansa.
Mutta opposiittiöismi ei ole Murpilaisen tai Einäluoman keksintö. Jos Ko-Ko Must tai M.Riviniemen kassinkantajat ottavat takkiin, niistä tulee opposiittiö.
Oravanpyörä.
Surullista.
Joukkueurheilua kutsutaan JOUKKUEurheiluksi siksi, että kokonaisuudet toimivat yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi.
Jos Suomi olisi joukkue, se ei voittaisi montaakaan ottelua kauden aikana.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Schoolboy
Aloitin tänään koulun. Penaalit ja kaikki. Koulussa viitataan kuten taannoinkin.
Ekakerta 1991 jälkeen jännitti niinkuin kaikki ekakerrat.
Huomenna olen jo vanha tekijä.
Viikko sitten jännitti myös.
Vein moottorikelkkaa huoltoon kasin ruuhkassa.
Joku varhaisteini oli varmaan aamuvitutuksessaan avannut kärryn kipin lukituksen.
Minähän en kyseistä unohda.
Ensimmäiset 4km menivät komeammin kuin koskaan.
Kärrystä kuului toki kovaa kolinaa, mutta luulin tohkeissani sen olevan irrallaan vilistävien ohjainrautojen pikkujouluista iloista kilinää.
Mutta kun kiihdytin amerikanautoni liikennevaloissa paalupaikalta aggressiivisen ahnaasti kohti ensimmäistä shikaania, iski peilistä helvetti silmille: juuri kun olin murskannut kanssakilpailijani ja siirryin ylivoimaisessa johdossa yli Aleksin - ylimielinen hymy kasvoillani - ja jatkoin kanttikivien yli Veskun mäkeen, jysähti peräkärry pystyyn ihan helevetinmoisella paukkeella.
Älä putoa kelkka, älä!
Eikä pudonnut, kun kerrankin maltoin sen kohtuullisesti köyttää.
Perässäni kiihdytellyt tusinan auton jono ohitti sirkukseni muutamassa sekunnissa ja kun hieman yli kaikki kuljettajista katsoivat ajoradan sijasta syyttävästi minua, hämmästelen, etten joutunut todistamaan yhtään peräänajoa.
Siihen olisin ollut ainakin osasyyllinen, ellen sitten peräti pääjehu.
Muistaakseni autosta nouseminen ei ole ikinä hävettänyt enempää.
Kelkkailu on vaarallinen harrastus.
Ekakerta 1991 jälkeen jännitti niinkuin kaikki ekakerrat.
Huomenna olen jo vanha tekijä.
Viikko sitten jännitti myös.
Vein moottorikelkkaa huoltoon kasin ruuhkassa.
Joku varhaisteini oli varmaan aamuvitutuksessaan avannut kärryn kipin lukituksen.
Minähän en kyseistä unohda.
Ensimmäiset 4km menivät komeammin kuin koskaan.
Kärrystä kuului toki kovaa kolinaa, mutta luulin tohkeissani sen olevan irrallaan vilistävien ohjainrautojen pikkujouluista iloista kilinää.
Mutta kun kiihdytin amerikanautoni liikennevaloissa paalupaikalta aggressiivisen ahnaasti kohti ensimmäistä shikaania, iski peilistä helvetti silmille: juuri kun olin murskannut kanssakilpailijani ja siirryin ylivoimaisessa johdossa yli Aleksin - ylimielinen hymy kasvoillani - ja jatkoin kanttikivien yli Veskun mäkeen, jysähti peräkärry pystyyn ihan helevetinmoisella paukkeella.
Älä putoa kelkka, älä!
Eikä pudonnut, kun kerrankin maltoin sen kohtuullisesti köyttää.
Perässäni kiihdytellyt tusinan auton jono ohitti sirkukseni muutamassa sekunnissa ja kun hieman yli kaikki kuljettajista katsoivat ajoradan sijasta syyttävästi minua, hämmästelen, etten joutunut todistamaan yhtään peräänajoa.
Siihen olisin ollut ainakin osasyyllinen, ellen sitten peräti pääjehu.
Muistaakseni autosta nouseminen ei ole ikinä hävettänyt enempää.
Kelkkailu on vaarallinen harrastus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)