Kilvanajoa kylänraitilla

Nyt sen näin, autokilpailun keskisuomalaisella autobaanalla.

Kilvan aloitti saksasta tuotu 2003-mallin farkkuvolvo imeytyen lisävalot loistaen takapuskuriini. Melko lujaa lienee tullut kun en huomannut lähestymistään. Yhtäkkiä vaan oli siinä.

Tätä myyntiedustajaa ei voi haukkua paskurissa roikkumisesta. Sinkosi jo ohitseni kun aloin vasta tajuta tuijottavani jonkun silmänvalkuaisia taustapeilistä.
Laatikkomobiili keinui kaikkine kulmineen hallitsemattoman näköisesti kello kymmenestä kahteen. Normaali kansanauto ei olisi kyennyt moiseen. Jääkaappivolvolle kyseinen oli rutiinia.

Tämä ruotsalainen oli synnynnäinen rattimies. Autoilija joka ei koskaan saanut kunnon mahdollisuutta jokkis-urallaan. Ja hyvät oli otteet, sen myönnän.

Selvännäkijä tämä maanteiden timo mäkinen ei kuitenkaan ollut, sillä ollessaan tällainen ei olisi ikinä parkkeerannut autoaan 120km/h vauhdissa metrin päähän punaisen kauppatorihenkisen sporttimallin nissanin (jossa tummennetut lasit) perään jossa tilaisuuttaan odotteli ihan oikea hartolalainen teini lippis vinossa.
Kisahan siitä tuli.

Teuvalainen rättikauppias pumppasi finninaaman imussa aggressiivisesti odottaen keltaisen viivan loppumista niinkuin kalamies odottaa räikän kirkasta sirinää.
Ja sitten mentiin.

Ensin iski edustaja lähes tuplavauhdilla sallittuun...mutta ei ehtinyt kunnolla edes omalle kaistalleen, kun hartolanseudun pissisten suuri sankari oli jo hakenut oman paikkansa kisan kärjessä.
Mutta volvomies ei tuollaista hävyttömyyttä sietänyt ja paikkasi hetkeellisen herpaantumisensa välittömästi.
Näin jatkui muutaman kerran kunnes punainen paholainen kaarsi piikipaikalta kohti Kirveskosken kuuluisaa kolmen talon kylää. Iskän ja äiskän sikatilalle.

Rättikauppias päätti pitää oman pit-stoppinsa välittömästi tämän jälkeen Neste Jari-Pekalla. Jaripekka on hyvä taukopaikka, paitsi niille jotka haluaisivat ostaa tupakkaa tai kaljaa.

Rankkaa puuhaa tämä kilvanajo. Ja mukaansatempaavaa.
Huomasin yhtäkkiä ajaneeni itse 140km/h teiden ritareiden spektaakkelia seuratessani.

Ja keskellä virtaa joki..

Perusleirissä kaikki hyvin.
Perin herttainen campingleidi virkkasi meille mökit ja luvat ja muun tilpehöörin pilkulleen...ja tottakai desinfioi romumme ohjeiden mukaisesti niin, ettei ite perkele, gyrodactalus-loinen pääse mukanamme pilaamaan kuvankaunista vesistöä.
Kyseinen sittiäinen on tuhonnut jo monia Norjan lohijokia ja tietoisina tästä tarjosimme hymyssäsuin omat vermeemme suihkutettavaksi.
ME ei tuhota mitään, eiei..

Melkoinen sotku siitä puuhastelusta toki tuli ja henkiset perkeleet lentelivät jäämeren päälle kahluuhousujen, perhorasioiden jne seasta.
Hyvän asian johdosta kunnon mies ja -kalastaja paskoo vaikka housuunsa.

Melkoisella kiireellä siinä sitten virittäydyimme Vapon turvesoilta löyhkääviin kahlureihimme tunnin aloituksesta myöhässä, kunnes naapurimökin itseämme huomattavasti valveutuneempien kanssakansalaistemme ohjeistuksella rauhoituimme: lupamme alkaisi vasta 21:00 paikallista aikaa.
Rauha maahan ja silleen.
Hetken hämmästelyn jälkeen mökkiimme laskeutui syvä rauha ja henkinen kiihkolla kiskottu "aikuinen nainen" loppuillan karaokessa.

Lopulta päästiin matkaan, huraa.
Ohjeiden mukainen 2km tien päähän oli lopulta 5km, mikä siis on autolla ihan kohtuullinen siirtymävirhe (vaelluskengillä olisi hermoja raastava), mikä kestettiin lopulta miehekkäästi, vaikka ainakin minun psyykeeni meinasi räjähtää pirstaleiksi jokaisen kahden kilsan jälkeisen mutkan jälkeen.

Jumalankiitos, kärrypolku loppui lopulta ja päästiin kohti jokea.
Tai viimeistään kahden autolle palaamiseni jälkeen. Tai kolmen.
Mulla on pirun huono (muisti?) tapa unohtaa kaikennäköistä oleellista autoon tai oikeastaan mihin vaan...mutta kuitenkin muistaa ne hetken päästä.
Unohtaminen on hanurista, mutta unohtamisten muistaminen nopeasti melkoista hallitsemattoman ilon pirskahtelua.

Elämäni on muistini (huonon) johdosta sellaista tunteiden ylä- ja alamäkeä, että EKG käyrä olisi ajattelevana henkilönä niin kateellinen maamme kansalainen, ettei sitä vihreyttä saisi pysymään purkissa edes jeesusteipillä.

Pikku köpöttelyn jälkeen olimme lopulta "melkoisen" jyrkällä joentörmällä Haukikoiran "Da Vinski" veneestä tutun sinisen köyden kupeella.
Siitä vaan alas ja pääosa persmäkeä.
Persmäki on hullunhauskaa ajanvietettä talvella ja ilman perhovapoja!

Pohjalla pää ylös ja ajatus: "tääkö se on se taivas"?
Ja oli se. Siinä seljällään taivasta töllötellen ja itteään pystyyn kammeten tajuttiin että taivasta päällä ja taivasta alla: hämmästyttävä upea kan joni.
Ja Keskellä virtaa joki...

Raavittiin ja raavittiin..

No joo, perho oli lopulta irti kehostani, aamupala iltapäivällä näykitty, saunat saunottu ja melkoisen väsäämisen jälkeen päätetty lähteä ihan Norjaan saakka viskomaan perhoja jokeen, koska paikallinen lutakko ei meille mitään suonut.

Pakatessa tuli vastaan ensimmäinen vastoinkäyminen, kun kelani oli kadoksissa.
Ei löytynyt koskaan.
Schaiccet ja kaikki muut sivistysmaiden kirosanat!!!
Siihen kaupanpäälle kelaan liittyvän vavan putki tyhjänä.. WTF?
Ja ei löytynyt, ei, kumpaakaan. Onhan tää nyt jo vahvasti hanurista?
Mutta onneksi maailma on pullollaan Kaita.
Siellä Kai, täällä Kai.
Kiitos Kai, että lainasit omat virpomisvälineesi! Olet virpomis ja varpomis-sankarini!

Ja sitten ei löytynyt ajokorttia. Ja jumalauta sitä etittiin!
Eikä löytynyt vaikka raavittiin kynnysmattojen alta.
Ja jos niistä rupisista ajokortinetsijäkynsistä saisi kunnon kuvan, ei kukaan teistä söisi enää ikinä kiinteää ateriaa. Ei ikinä.

Sovittiin Tomin kanssa että ajan Nuorgamiin ja siellä vaihdettaisiin kuskia, koska norskipoliisit ovat kaikenlaisista pikkurikkeistä nin pirun äkäisiä.
Ja nyt pyydän anteeksi teiltä kaikilta tuntemiltani poliiseilta - kyllä tekin olette äkäisiä!

Yhtäkkiä oltiin kohdekylässä. Ja minä ratissa. Oho.

Kaikki hyvin siis, loppureissu tulee olemaan pelkkää laskettelua. Joo joo..

Anteeksi!

Lapissa tapahtui taas:
Olipa kerran...jokunen päivä sitten, kun heräilin pikkulapsen unestani, naama turvoksissa, silmät sirrillään ja rähmää niin täynnä että enämpi olisi melkoinen yliannos.

Yliaikuinen kun olen, aamun ensimmäinen reaktio oli juosta sandaalit savuten viimeisen hädän virtsalle.
Selvisin nipin napin kusematta kalsareihin.

Tuuppasin saunan pöhisemään ja vaapuin rantaan ihmettelemään tälle kesälle epätodellisen kaunista aamua. Aurinko ja kaikki, hrr..
Tulipaikan kupeessa köllötteli kaverin perhovapa hitsipilleineen.
Hitsipilli on perho. Siitä ehkä jotain joskus myöhemmin.

Nappasin kapistuksen kouraani ja pompin peikkomaisen kevyin askelin kotikivikon keulaan kosteaa kohtaloa halveksien.Kotikivikossa mennään usein turvalleen.
Aloin vispaamaan.

Heitin kerran, toisen ja kolmannen...ja juuri kun olin sinkoamassa siiman neljättä kertaa, iski utsjokilaaksoon sellainen minimyräkkä, että maankuulu silmä-käsi-vapa-siima-koordiaationi ei enää kyennyt kuljettamaan perhoa korvani kupeesta kuten se aina aiemmin oli tehnyt, vaan se jysähti viuhuen upeiden yökalsareideni ja toki samalla reisiläskieni läpi aiheuttaen sielussani sellaisen myllerryksen, että kolmosluokan tornado on rinnallaan hirvikärpäsen röyhtäys..

Sekunnin tuhannesosassa ymmärsin että kolmihaarakoukku on tukevasti reisilihassa kiinni - eikä lähde ilman asiaankuuluvaa välineistöä.

Saatanoiden ja perkeleiden jälkeen köpöttelin parkinsonin askelin vapa kaarella itseäni väsytellen joentörmälle koputtelemaan hellästi ja toki välittömästi tämän jälkeen aggressiivisesti oman mökin ja naapurin vastaavan oveen.

Ovista kömpi pari kappaletta täysin hölmistynyttä juuri herännyttä ukkoa jotka eivät meinanneet millään tajuta mitä oli tapahtunut.Ymmärrän tuon hyvin.

Aikani katastrofia seliteltyäni löytyi kolhoosista puukko kalsareiden raateluun ja sivuleikkurit koukun katkaisuun. Suosittelen muuten sivuleikkureita kaikille kalastajille..

Yhtäkkiä kaikki oli hyvin. Koukku kädessä - ei jalassa, kalsarit vain hieman viipaleina, jne.
Kunnes...naapurin turkkilainen perhokalastusmentorini järkevöityi sen verran että sai kysyttyä:
" Siis olitko Utsjoessa kalastamassa? Nythän on rauhoituspäivä!"

Oho...tästä vielä sakot, niin aamun ensimmäinen vartti olisi ollut täydellisyyttä hipova.

Ja kummallinen päivä oli vasta alussa...

NAINEN ON RASISTI

Ystävät, kaverit ja tuttavat ovat jälleen koetelleet rajojaan erilaisissa tapahtumissa.
Fillarikilpailuja, kalamaratonia ja naisten kymppiä.
Näillä erilaisilla tapahtumilla on yhdistäviä piirteitä ja yksi vahvasti erottava tekijä: naisten kympille eivät miehet pääse. 
Naisten kymppi kannustaa siis eriarvoisuuteen ja on pahimman luokan rasismia.
Jos miehet hissuttelisivat oman vastaavansa, nousisivat naiset barrikadeille kiljumaan iskulausetaan:"Kuulkaa jokaikinen, nainenkin on ihminen!"
Miesten maratonilla olisi naiskiintiö.

Osa bemarikuskeistakin on ihmisiä. Moni ei ole. 20 bemaria kaahaili kuulemma Turussa kahtasataa.
Onneksi ei sattunut turkulaisia tielle.
Moottoritiellä ohittajat ovat perin usein bemareita. Ajan kohtuullisen vauhdikkaasti, mutta bemarikuskeille olen etana.
"Osta bemari.  Muutut cooliksi ja kusipääksi sekunnissa".
Sinä joka omistat BMV:n ja et ole kusipää - anteeksi edellinen.

Kuulin että kepposistaan kärähtänyt valelääkäri hakee juupajoen kunnanjohtajaksi. Utsjoelle haetaan myös kunnanjohtajaa. Laitan hakemuksen sisään ja alan valekunnanjohtajaksi.
Valelääkäri Utsjoella on jo ollut. 
Muistaakseni Utsjoen shamaani oli nimeltään Mahmoud. Hän oli huono kuski ja työllisti ojaanajoillaan  paikallisia traktorikuskeja.
Työllistikö Mahmoud hautausurakoitsijoita?

Parcouriminen on nykyajan seiväshyppyä

Viisaita sanoja YLE:n Känni-illassa: "Kaikki alkoholin juominen on kännihakuista".
Niin on. Jollain tasolla.
Käsi pystyyn, kuka juo alkoholijuomia siksi että ne ovat niin pirun hyvän makuisia?
Alkoholi on karmeaa schaissea!
Paitsi Baileys ja muutama muu oikeasti hyvän makuinen litku.
Mutta ei niitäkään kukaan kittaa ainoastaan hyvän maun vuoksi.
Viinien sanotaan "korostavan ruoan makua". Paskat. Valehdellaan vain itselle ja muille että on ok imeä humalluttavaa litkua makunautinnon varjolla!
Sinä joka juuri aioit kommentoida muuta, tuki suusi!

Jostain luin siitä että "joukkueurheiluissa ei ole mitään järkeä".
Ei olekaan. Äijät ja muijat viipottaa pallojen ja kiekkojen perässä sohien niitä eri suuntiin päättömän näköisinä.
Kummallista puuhaa.
Toista on kilvanjuoksu, pomppiminen, heittäminen tai vaikkapa paini.
Niissä on ihmisen kehon toimintaan liittyviä toimintoja kilpailun perimmäisessä tarkoituksessa.
Juokse nopeimmin, lennä korkeimmalle, heitä pisimmälle, kaada kaveri.
Mutta tällä vuosituhannella kummallisuus on valttia.

Ala parcourimaan, voit välttää yhteenotot audien kanssa!

Loppu hyvin, kaikki jotenkin.

Ja lopulta kävi näin:

Norjassa tunturiin. Siellä kärry auki ja kelkka alas. No mahoton rätinä ja paukehan sieltä kuului. Ensin luulin, että kapistus oli umpi jäässä 1300km retuutuksesta.
Kun ajoin eteen metrin pari tajusin silmänräpäyksessä, että romu oli.
Hyppi ja pomppi ja paukkui ja tärisi. Iso hälytys!

Tutkin ja hämmästelin (olen loistava mekaanikko) ja ymmärsin, että väärin oli kasattu. Joku otti kiinni johonkin toiseen. Ajokieltoon ja heti!
Paitsi kärryyn oli ajettava. Pikaisesti.

Hyperventiloin hetken, mutta pian ymmärsin tehdä suurimmalle tuntemani kelkkatietäjälle, Isolle Aaalle "mitä hittoa mä teen"- katastrofipuhelun, mutta tokihan amerikanpuhelimeni oli juuri tällöin imuroinut virtapiirinsä täyteen relaksantteja, eikä pihissyt pätkääkään.
Ei päälle, ei pois päältä. Umpinen kuja.

Tällaisessa tapauksessa paras tapa toimia on alkaa ajaa auto-kelkkakärry-yhdistelmää mahdollisimman kovaa.
Ja sen tein.

Samalla kun luuri jostain kumman syystä alkoi antaa elonmerkkejä ja siitä ilahtuneena sytyin tekemään iloani hallitsematta henkisiä aaltoja, saavuin erään norjalaisen kylän ydinkeskustaan, jossa uloshengitykseni aikana porauduin koko yhdistelmäni kanssa syvälle paikalliseen hidastemöykkyyn, josta sinkouduin kaiken muun krääsän kera kohti taivasta..
Siellä me mentiin...ja tultiin takaisin...ja mentiin...ja tultiin...muutaman kerran, kunnes oltiin koko suuri kelkkaperhe keskellä tietä. Paikallaan.
Häpeä oli yllättävän pientä, vaikka suuri joukko paikallista väkeä osoitteli sormillaan ja nauroi.
Ilo oli kuitenkin häpeää suurempi.

Siitä sitten häntä koipien välissä kohti suomalaista kotikylää. Iloisin mielin, kunnes autosta loppui bensa 2km ennen määränpäätä. Oho ja noin.
No, bussi tuli takaa ja otti kyytiin. Sillä kylille, bensaa kannuun ja paikallisesta baarista pummikyyti autolle.

Mutta autolla oli silmillä uusi katastrofi: kannussa ei ollut kaatonokkaa. WTF!?
McGyver-henkisesti selvitin uhkaavan tilanteen löytämällä (semmoinen vahinko, että toista ei tule) kontista aiemmin talvella katkenneen muoviputken ja teippirullan.
Muutama tippa tippui tielle - anteeksi Teno, anteeksi - mutta taas mentiin.

Tämän välitarinan opetus on siis: Älä heitä MITÄÄN pois, voit joskus Tenon varressa tarvita sitä!

No kelkasta löytyi vika pienen ravistelun jälkeen...mutta kokoamisvaiheessa tippui tietenkin 1,5cm metalliholkki 2,0cm reiästä likakaivoon. ON se mahdollista.
Ainutlaatuinen osa. Löytyi lopulta. Likakaivosta. Tämä kilkutin ja muutama kilo muuta metallikrääsää nostettiin varsimagneetilla sivistyksen pariin melkoisesta öljymoskasta.

Tarinan loppu on tylsää perushuttua:
Käsisuoja poikki, bensat oli loppua kelkasta tunturissa, Salkkareiden Seppo veti muiden juomat, kahvinkeitin meinasi käräyttää mökin, jne jne.
Ja lopuksi puolet omaisuudesta jäi lähdettyäni lappiin.