Olen laihtunut. 5,5kg. Uhosin kadottavani 10kg. Ja sen teen. Mutta 5,5kg kuukaudessa on mielestäni ihan ok.
Aiemmin minulla oli ongelma läppärin kanssa. Ei pysynyt mahalla ja kapistusta oli vaikea lukea kaulalta ikänäön takia, mutta kun laihdutin, pysyy kauempana ja on stabiili. ja hengittäminen helpottui, kun lähti muutama kilo kurkulta..
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Muutosten keskellä
Joudun tuottamaan pettymyksen.
Minulla ei ole mitään Jutta Urpilaiseen liittyvää (vaalit tulee - Jutta on hiljaa) sanottavaa, eikä Räsäsmi-aiheita (Päivi on hiljaa, koska tulee vaalit). Beanismikin on pannassa, koska sain ne sakkokaksoset ja joudun köröttelemään mummojen seassa sulavasti rallattelevien autoilijoiden kiusana. Ei saa hölmöillä - ei edes vahingossa, tai tulee penaltti.
Näistä kaikista pyydän nöyrimmin anteeksi.
Mutta kun nyt katselen Yle:n ykköseltä "Tauno Tukevan Sotaa", tuli (taas) mieleeni se kuinka olisinkaan halunnut elää isoisäni Jalon elämän.
Jalmari syntyi 1900-luvun alkupuolella ja kuoli sen lopulla. Kuinka paljon maailma muuttuikaan hänen elinaikanaan!
Jalmari näki Suomen(kin) muuttuvan hevosyhteiskunnasta nettiyhteiskuntaan kaikkine krumeluureineen.
Tuli autoja, televisioita, kuulentoja, päällystettyjä teitä, kaupungistumista, teollistumista, peruskouluja, bisnestymistä, tietokoneita, internettiä, jne.
Voiko maailma koskaan enää muuttua yhtä paljon kuin 1900-luvun aikana? Jos muuttuu, niin tulemme elämään perin kummallisessa maailmassa.
Tänään kyseiset eivät ihmetytä enää pätkääkään.
Nykyään suurin ihmettelyn aihe on se, että miten järkevähköt ihmiset voivat katsoa Salattuja Elämiä kuolematta myötähäpeään..
Minulla ei ole mitään Jutta Urpilaiseen liittyvää (vaalit tulee - Jutta on hiljaa) sanottavaa, eikä Räsäsmi-aiheita (Päivi on hiljaa, koska tulee vaalit). Beanismikin on pannassa, koska sain ne sakkokaksoset ja joudun köröttelemään mummojen seassa sulavasti rallattelevien autoilijoiden kiusana. Ei saa hölmöillä - ei edes vahingossa, tai tulee penaltti.
Näistä kaikista pyydän nöyrimmin anteeksi.
Mutta kun nyt katselen Yle:n ykköseltä "Tauno Tukevan Sotaa", tuli (taas) mieleeni se kuinka olisinkaan halunnut elää isoisäni Jalon elämän.
Jalmari syntyi 1900-luvun alkupuolella ja kuoli sen lopulla. Kuinka paljon maailma muuttuikaan hänen elinaikanaan!
Jalmari näki Suomen(kin) muuttuvan hevosyhteiskunnasta nettiyhteiskuntaan kaikkine krumeluureineen.
Tuli autoja, televisioita, kuulentoja, päällystettyjä teitä, kaupungistumista, teollistumista, peruskouluja, bisnestymistä, tietokoneita, internettiä, jne.
Voiko maailma koskaan enää muuttua yhtä paljon kuin 1900-luvun aikana? Jos muuttuu, niin tulemme elämään perin kummallisessa maailmassa.
Tänään kyseiset eivät ihmetytä enää pätkääkään.
Nykyään suurin ihmettelyn aihe on se, että miten järkevähköt ihmiset voivat katsoa Salattuja Elämiä kuolematta myötähäpeään..
perjantai 3. joulukuuta 2010
Kuinka paljon voi tötteröitä inhota?
Lähdin maanantai-iltapäivänä kohti kotia. Koululta. Olen siis opiskelija.
Ajelin niin hiljaa kuin vain kehtasin. Alle kahdeksaakymppiä. Ja katosin merenkulkuopin maailmaan.Pituudet ja leveydet ja majakat..
Havahduin vasta salamaan. Mitä helevettiä?!! Siinähän se koulu...ja bussipysäkki. Voi perrrr...
Kerrankos näitä, vahinkoja. Kirosin kuitenkin, koska kupla otsassani ei olisi hyväksynyt muutakaan.
Tiistaina kaasutin samasta parkkiruudusta samoin aikein. Kohti potkupalloharjoituksia. En mietinyt enää pituuspiirejä. Ja olin varuillani, koska kohta tulisi se eilinen tötterö pirun sarvineen.
Mutta häivyin hahmottelemaan hetken päästä alkavia treenejä. Siellä olin, suurhallin keinonurmella, hetken..
Ja jum mal lau thaaaa.. taas salama! AAAARGHHHH!!!! Ei VOI olla totta.
Mutta oli.
Ja molemmilla kerroilla alle kasikymppiä. Toisella kerralla jopa lähempänä kuuttakymppiä. Ei tule sakkoja, ei.
Joka iltapäivä hiippailin kotiin ovea pikkuhiljaa raottaen, pihistäen, kunnes...7pv ensimmäisestä jumalattomasta rikoksestani - 2 kirjettä poliisilta samana päivänä. Henkilökohtainen ennätykseni! Sitä saatanoiden ja perkeleiden määrää!
Opiskelu on kallis harrastus. Ja potkupallovalmennus.
Ajelin niin hiljaa kuin vain kehtasin. Alle kahdeksaakymppiä. Ja katosin merenkulkuopin maailmaan.Pituudet ja leveydet ja majakat..
Havahduin vasta salamaan. Mitä helevettiä?!! Siinähän se koulu...ja bussipysäkki. Voi perrrr...
Kerrankos näitä, vahinkoja. Kirosin kuitenkin, koska kupla otsassani ei olisi hyväksynyt muutakaan.
Tiistaina kaasutin samasta parkkiruudusta samoin aikein. Kohti potkupalloharjoituksia. En mietinyt enää pituuspiirejä. Ja olin varuillani, koska kohta tulisi se eilinen tötterö pirun sarvineen.
Mutta häivyin hahmottelemaan hetken päästä alkavia treenejä. Siellä olin, suurhallin keinonurmella, hetken..
Ja jum mal lau thaaaa.. taas salama! AAAARGHHHH!!!! Ei VOI olla totta.
Mutta oli.
Ja molemmilla kerroilla alle kasikymppiä. Toisella kerralla jopa lähempänä kuuttakymppiä. Ei tule sakkoja, ei.
Joka iltapäivä hiippailin kotiin ovea pikkuhiljaa raottaen, pihistäen, kunnes...7pv ensimmäisestä jumalattomasta rikoksestani - 2 kirjettä poliisilta samana päivänä. Henkilökohtainen ennätykseni! Sitä saatanoiden ja perkeleiden määrää!
Opiskelu on kallis harrastus. Ja potkupallovalmennus.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Hei, olen Mutta Urpilainen
Mutta Urpilaisia on maailmassa paljon. Enemmän kuin Suomessa Virtasia. Mutta Urpilainen on asioista aina eri mieltä. Murpilainen joutui välituntijaossa väärälle puolelle. Ja sitä harmitti. Jos Mutta olisi päässyt voittajien puolelle, hän olisi asioista ihan samaa mieltä.
Onneksi Muttalla on ystävä - Einäluoma. Hän on myös asioista eri mieltä, vaikka aiemmin olikin kaikesta ihan samaa mieltä. Kutsuttakoon Einäluomaa siis EiEiEinäluomaksi. Kutsuisin Murpilaistakin samalla tavalla, mutta koska blogikirjoituksissa ei kuulemma kannata käyttää liikaa rivejä, en valitettavasti voi uhrata koko lopputilaa Murpilaiseen.
Opposiittiö on aina harmissaan. Se ei päässyt ensimmäisenä perille. Opposiittiö jäi aidan taakse huutelemaan. Ja kyllä se huutaakin.
Opposiittiö on siitä kummallinen kapistus, että se on aina eri mieltä. Ihan aina ja lähes kaikesta.
Opposiittiö ei ole joukkuepelaaja. Se ajaa aina omaa asiaansa.
Mutta opposiittiöismi ei ole Murpilaisen tai Einäluoman keksintö. Jos Ko-Ko Must tai M.Riviniemen kassinkantajat ottavat takkiin, niistä tulee opposiittiö.
Oravanpyörä.
Surullista.
Joukkueurheilua kutsutaan JOUKKUEurheiluksi siksi, että kokonaisuudet toimivat yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi.
Jos Suomi olisi joukkue, se ei voittaisi montaakaan ottelua kauden aikana.
Onneksi Muttalla on ystävä - Einäluoma. Hän on myös asioista eri mieltä, vaikka aiemmin olikin kaikesta ihan samaa mieltä. Kutsuttakoon Einäluomaa siis EiEiEinäluomaksi. Kutsuisin Murpilaistakin samalla tavalla, mutta koska blogikirjoituksissa ei kuulemma kannata käyttää liikaa rivejä, en valitettavasti voi uhrata koko lopputilaa Murpilaiseen.
Opposiittiö on aina harmissaan. Se ei päässyt ensimmäisenä perille. Opposiittiö jäi aidan taakse huutelemaan. Ja kyllä se huutaakin.
Opposiittiö on siitä kummallinen kapistus, että se on aina eri mieltä. Ihan aina ja lähes kaikesta.
Opposiittiö ei ole joukkuepelaaja. Se ajaa aina omaa asiaansa.
Mutta opposiittiöismi ei ole Murpilaisen tai Einäluoman keksintö. Jos Ko-Ko Must tai M.Riviniemen kassinkantajat ottavat takkiin, niistä tulee opposiittiö.
Oravanpyörä.
Surullista.
Joukkueurheilua kutsutaan JOUKKUEurheiluksi siksi, että kokonaisuudet toimivat yhteistyössä parhaan tuloksen saavuttamiseksi.
Jos Suomi olisi joukkue, se ei voittaisi montaakaan ottelua kauden aikana.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Schoolboy
Aloitin tänään koulun. Penaalit ja kaikki. Koulussa viitataan kuten taannoinkin.
Ekakerta 1991 jälkeen jännitti niinkuin kaikki ekakerrat.
Huomenna olen jo vanha tekijä.
Viikko sitten jännitti myös.
Vein moottorikelkkaa huoltoon kasin ruuhkassa.
Joku varhaisteini oli varmaan aamuvitutuksessaan avannut kärryn kipin lukituksen.
Minähän en kyseistä unohda.
Ensimmäiset 4km menivät komeammin kuin koskaan.
Kärrystä kuului toki kovaa kolinaa, mutta luulin tohkeissani sen olevan irrallaan vilistävien ohjainrautojen pikkujouluista iloista kilinää.
Mutta kun kiihdytin amerikanautoni liikennevaloissa paalupaikalta aggressiivisen ahnaasti kohti ensimmäistä shikaania, iski peilistä helvetti silmille: juuri kun olin murskannut kanssakilpailijani ja siirryin ylivoimaisessa johdossa yli Aleksin - ylimielinen hymy kasvoillani - ja jatkoin kanttikivien yli Veskun mäkeen, jysähti peräkärry pystyyn ihan helevetinmoisella paukkeella.
Älä putoa kelkka, älä!
Eikä pudonnut, kun kerrankin maltoin sen kohtuullisesti köyttää.
Perässäni kiihdytellyt tusinan auton jono ohitti sirkukseni muutamassa sekunnissa ja kun hieman yli kaikki kuljettajista katsoivat ajoradan sijasta syyttävästi minua, hämmästelen, etten joutunut todistamaan yhtään peräänajoa.
Siihen olisin ollut ainakin osasyyllinen, ellen sitten peräti pääjehu.
Muistaakseni autosta nouseminen ei ole ikinä hävettänyt enempää.
Kelkkailu on vaarallinen harrastus.
Ekakerta 1991 jälkeen jännitti niinkuin kaikki ekakerrat.
Huomenna olen jo vanha tekijä.
Viikko sitten jännitti myös.
Vein moottorikelkkaa huoltoon kasin ruuhkassa.
Joku varhaisteini oli varmaan aamuvitutuksessaan avannut kärryn kipin lukituksen.
Minähän en kyseistä unohda.
Ensimmäiset 4km menivät komeammin kuin koskaan.
Kärrystä kuului toki kovaa kolinaa, mutta luulin tohkeissani sen olevan irrallaan vilistävien ohjainrautojen pikkujouluista iloista kilinää.
Mutta kun kiihdytin amerikanautoni liikennevaloissa paalupaikalta aggressiivisen ahnaasti kohti ensimmäistä shikaania, iski peilistä helvetti silmille: juuri kun olin murskannut kanssakilpailijani ja siirryin ylivoimaisessa johdossa yli Aleksin - ylimielinen hymy kasvoillani - ja jatkoin kanttikivien yli Veskun mäkeen, jysähti peräkärry pystyyn ihan helevetinmoisella paukkeella.
Älä putoa kelkka, älä!
Eikä pudonnut, kun kerrankin maltoin sen kohtuullisesti köyttää.
Perässäni kiihdytellyt tusinan auton jono ohitti sirkukseni muutamassa sekunnissa ja kun hieman yli kaikki kuljettajista katsoivat ajoradan sijasta syyttävästi minua, hämmästelen, etten joutunut todistamaan yhtään peräänajoa.
Siihen olisin ollut ainakin osasyyllinen, ellen sitten peräti pääjehu.
Muistaakseni autosta nouseminen ei ole ikinä hävettänyt enempää.
Kelkkailu on vaarallinen harrastus.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Mr Beanismia
Suomalainen mies ei ole shoppaillessa parhaimmillaan. Ei kaksin, eikä varsinkaan yksin. Se hämmentyy ja toimii kuten kolmevuotias. Puhuu toki hieman lasta pidempiä lauseita.
Minä sekosin takkikaupoilla.
Oikeastaan en ollut ostoksilla, vaan tapoin aikaa raviohjelman kimpussa. Hetkellisen akuutin aivokriisin jälkeen päätin lähteä samoilemaan ympäri kylämme keskeistä kauppakeskusta. Melko sekavassa mielentilassa, siis.
En ehtinyt vaellella kuin hetken, kun olin jo tekemässä omaa heräteostosennätystäni. Takki päälle, takki pois ja tiskille.
Olin niin ylpeä löydöstäni, että lähdin välittömästi köpöttelemään kohti kaksiotani kummallinen virne kasvoillani.
Kotona sitten takki päälle, takki pois, takki päälle, huppu pois. Toimii.
Palkitsin itseni vielä kunnon möykyllä hevosen filettä ja miehekkäällä satsilla katkarapusalaattia. Taisin välillä koittaa kolttua vielä kerran.
Pikku päikkärit ja kohti autoa.
Ja sitten se paniikki iski! Ei autoa. Ei missään. Häh? Viron mafia?
Eikö niille riitä että varastavat fillarini sitä mukaa kuin vakuutusyhtiöt ehtivät ne korvata?!
Ensihämmennyksestäni selvittyäni aloin tallata perse keikkuen pikakävelyä edes takas kaikkia kolmea katua joille asukaspysäköintilupani ylettää. Mutta ei..
Pitkä oli se parikymmenminuuttinen, kun aloin arpoa kärryni kohtaloa. Lopulta keksin alkaa käydä päiväni kulkua järjestelmällisesti läpi. Anglia pysyi mielikuvamatkallani mukana aina suurta tyydytystä tuoneelle takkikeikalleni saakka.
Ei sa.....na, olenko voinut olla niin urpo, että rakkine köllöttelee kauppakeskuksen kellarissa?
Tassu takataskuun ja...PARKKILIPPU!
Jos itseään ei voi myötähävetä, niin tälle tunteelle on keksittävä facebookissa mahdollisimman silmille räjähtävä kuvaus. Tikkari keksijälle.
Ugh, olen puhunut.
Minä sekosin takkikaupoilla.
Oikeastaan en ollut ostoksilla, vaan tapoin aikaa raviohjelman kimpussa. Hetkellisen akuutin aivokriisin jälkeen päätin lähteä samoilemaan ympäri kylämme keskeistä kauppakeskusta. Melko sekavassa mielentilassa, siis.
En ehtinyt vaellella kuin hetken, kun olin jo tekemässä omaa heräteostosennätystäni. Takki päälle, takki pois ja tiskille.
Olin niin ylpeä löydöstäni, että lähdin välittömästi köpöttelemään kohti kaksiotani kummallinen virne kasvoillani.
Kotona sitten takki päälle, takki pois, takki päälle, huppu pois. Toimii.
Palkitsin itseni vielä kunnon möykyllä hevosen filettä ja miehekkäällä satsilla katkarapusalaattia. Taisin välillä koittaa kolttua vielä kerran.
Pikku päikkärit ja kohti autoa.
Ja sitten se paniikki iski! Ei autoa. Ei missään. Häh? Viron mafia?
Eikö niille riitä että varastavat fillarini sitä mukaa kuin vakuutusyhtiöt ehtivät ne korvata?!
Ensihämmennyksestäni selvittyäni aloin tallata perse keikkuen pikakävelyä edes takas kaikkia kolmea katua joille asukaspysäköintilupani ylettää. Mutta ei..
Pitkä oli se parikymmenminuuttinen, kun aloin arpoa kärryni kohtaloa. Lopulta keksin alkaa käydä päiväni kulkua järjestelmällisesti läpi. Anglia pysyi mielikuvamatkallani mukana aina suurta tyydytystä tuoneelle takkikeikalleni saakka.
Ei sa.....na, olenko voinut olla niin urpo, että rakkine köllöttelee kauppakeskuksen kellarissa?
Tassu takataskuun ja...PARKKILIPPU!
Jos itseään ei voi myötähävetä, niin tälle tunteelle on keksittävä facebookissa mahdollisimman silmille räjähtävä kuvaus. Tikkari keksijälle.
Ugh, olen puhunut.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
"VOINKO AUTTAA?"
Stadium on hieno urheilukrääsäliike. Sieltä löytyy helmiä usein ilman kompassia ja otsalamppuakin.
Mutta Stadiumiin voi mennä ainoastaan hyvällä ja leppoisalla fiiliksellä.
Piipahdin siellä tänään. Jos lääkitykseni ei olisi kunnossa, olisin saanut paniikkikohtauksen ja -ainakin akuutin ahdistuksen.
Köpötellessäni oviaukosta kohti takakulman urheilujalkineosastoa (30m), minua kohti lauottiin 5kpl "heihei", "moi" ja "voinko auttaa"-avausrepliikkiä. Matkani varrelle oli ripoteltu seitsemän myyntihenkilöä, joista viisi siis hyökkäsi hymyssä suin kimppuuni. Kaksi ei suutaan avannut, mikä uskoakseni johtui siitä että seisoivat "heihein" vieressä ja pystyivät edes sen verran lukemaan suupielieni suuntaa, että malttoivat olla lopsauttamatta mitään hullunhauskaa klassikkoa.
Kamala kokemus.
Mieleeni tulvahti nuoruusvuosieni opiskeluvuodet jenkeissä ja siellä tuskalliset ostoskeikat paikallisen "Footlocker"-ketjun lenkkarikioskeihin, joihin ei ikinä pystynyt hyökkäämään edes juoksujalkaa sisään, kun finninaamaiset aivopestyt kaupparatsut olivat jo tarjonneet apuaan kaikkeen mahdolliseen pohjallisten sovituksesta oluen panemiseen.
Stadiumiin ja Footlockeriin ei tarvitse asentaa kameroita. Niissä ei pysty kaivamaan nenäänsäkään huomaamatta. Kyseisen operaation aikana haluaisin toisaalta kuulla "miten voin auttaa"-kommentin. Tietäisin mitä vastata.
Ja eiliseltä Dressmanin herttaiselta "Hei, voinko auttaa"-tytöltä pyydän nyt julkisesti anteeksi typerän töksähtävää "En MISSÄÄN TAPAUKSESSA tarvitse apua!!"-ankkaani.
Haluaisin kuitenkin samaan hengenvetoon mainita, että tulin luoksesi suoraan Stadiumista?!
Mutta Stadiumiin voi mennä ainoastaan hyvällä ja leppoisalla fiiliksellä.
Piipahdin siellä tänään. Jos lääkitykseni ei olisi kunnossa, olisin saanut paniikkikohtauksen ja -ainakin akuutin ahdistuksen.
Köpötellessäni oviaukosta kohti takakulman urheilujalkineosastoa (30m), minua kohti lauottiin 5kpl "heihei", "moi" ja "voinko auttaa"-avausrepliikkiä. Matkani varrelle oli ripoteltu seitsemän myyntihenkilöä, joista viisi siis hyökkäsi hymyssä suin kimppuuni. Kaksi ei suutaan avannut, mikä uskoakseni johtui siitä että seisoivat "heihein" vieressä ja pystyivät edes sen verran lukemaan suupielieni suuntaa, että malttoivat olla lopsauttamatta mitään hullunhauskaa klassikkoa.
Kamala kokemus.
Mieleeni tulvahti nuoruusvuosieni opiskeluvuodet jenkeissä ja siellä tuskalliset ostoskeikat paikallisen "Footlocker"-ketjun lenkkarikioskeihin, joihin ei ikinä pystynyt hyökkäämään edes juoksujalkaa sisään, kun finninaamaiset aivopestyt kaupparatsut olivat jo tarjonneet apuaan kaikkeen mahdolliseen pohjallisten sovituksesta oluen panemiseen.
Stadiumiin ja Footlockeriin ei tarvitse asentaa kameroita. Niissä ei pysty kaivamaan nenäänsäkään huomaamatta. Kyseisen operaation aikana haluaisin toisaalta kuulla "miten voin auttaa"-kommentin. Tietäisin mitä vastata.
Ja eiliseltä Dressmanin herttaiselta "Hei, voinko auttaa"-tytöltä pyydän nyt julkisesti anteeksi typerän töksähtävää "En MISSÄÄN TAPAUKSESSA tarvitse apua!!"-ankkaani.
Haluaisin kuitenkin samaan hengenvetoon mainita, että tulin luoksesi suoraan Stadiumista?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)